tiistai 4. tammikuuta 2011

Kannattaako tunnustaa jos pettää?

Oletko koskaan pettänyt kumppaniasi? Minä olen.
Viimeisimmän suhteeni aikana petin tyttöystävääni kahdesti. Kummallakin kerralla olin humalassa, mutta tiesin mitä olin tekemässä. Syytä sille, miksi toimin niinkuin toimin, on vaikea löytää. Tilanne vei mukanaan, tartuin hetkeen, ja annoin palaa? En ole ylpeä tekosistani, mutta en jäänyt kiinni (vaikka läheltä pitikin). Olisiko minun mielestänne pitänyt kertoa tapahtuneesta? Suhde päättyi kumppanini aloitteesta parin kuukauden sisällä viimeisimmästä pettämiskerrastani, syynä eroon oli se, että hän löysi uuden.

Homoseksuaalit eivät petä sen useammin kuin heterotkaan. Pettäminen ja seksuaalikäyttäytyminen on persoonakohtaista, ei suinkaan seksuaalisuussidonnaista. Miksi ihmiset sitten pettävät?

Seksitön parisuhde

Jos kyseessä on seksuaalisesti aktiivinen ihminen joka seurustelee, on varmasti melko turhauttavaa jos toinen ei anna. Jo wikipediassa on määritelty seksin tarpeellisuus parisuhteessa: "Parisuhteen onnellisuus riippuu hyvin pitkälti siitä, kuinka paljon suhteessa on seksiä. Suhteessaan erityisen onnelliset harrastavat yhdyntöjä monta kertaa muita enemmän." Oikeuttaako seksittömyys kuitenkaan pettämiseen? Mielestäni alkajaisiksi olisi syytä keskustella kumppaninsa kanssa siitä, miten pahalta jatkuva torjuminen tuntuu. Molempien tulisi miettiä käytöstään ja etsiä keinoja muuttaa asiaa. Seksuaaliterapia, seksilelut, varovainen harjoittelu, pornon katseleminen... Mitä jos mikään niistä ei autakaan? Onko silloin suvaittavaa etsiä tyydytystä muualta, joltakulta joka sen on valmis antamaan? Helppoa olisi toki sanoa, että jos ei voi olla toisen kanssa pettämättä, kannattaa erota. Entä jos rakastaa toista, ja haluaa jakaa elämänsä hänen kanssaan, ja ainoa mikä mättää on makuuhuonemeininki?

Mulle kaikki heti nyt
Näitä ihmisiä on sateenkaarimaailmassa pilvin pimein. L-koodi tuhosi kauniit kuvitelmat onnellisista lesboperheistä, ja ihmiset alkoivat jäljitellä sarjan henkilöitä. Kyllä, etenkin sitä yhtä. Perkeleen Shane McCutcheon. Kyllähän kyseinen hahmo on seksikäs takkutukassaan, kauluspaidoissaan ja viattomassa en-se-minä-ollut -sydäntensärkijähabituksessaan, mutta ihan oikeasti. Kyseessä on tv-sarja, joka ei vastaa todellista elämää, tai ainakaan vastannut ennenkuin Suomen piirilesbot tekivät siitä todellisuutta. Nykyään on ilmeisesti ihan okei panna kaikkea vastaantulevaa - niinhän Shanekin tekee! Ei ole kenellekään sitten tullut mieleen, että todellisessa elämässä ihmisillä on aidot tunteet, ja että kyllä ne taudit leviää kuulkaa sen tiramisunkin kautta.

Kosto elää
Onko sallittua pettää kumppaniaan, jos on itse joutunut petetyksi? Hammurabin laki - silmä silmästä, hammas hampaasta, pano panosta? Siinä vaiheessa kun suhde on niin heppoisella perustalla että kumpikin pettää toista, ja kokee oikeutetuksi kostaa pettämisen pettämisellä, ollaan noidankehässä jota ei niin vaan murretakaan. Helvetin hyvää loppuelämää onnettomassa suhteessa. Itse en ainakaan kestäisi tätä.

Piirilesboilla tuntuu olevan huvittavan omahyväinen käsitys siitä, mikä on oikein ja sallittua, ja mikä ei. Se jos itse pettää, ei kaada maailmaa, mutta kun toinen tekeekin saman sinulle, on kyseessä maailmanluokan katastrofi. Kumppani muuttuu rakastettavasta ja ihanasta saatananmoiseksi nartuksi joka ansaitsee kaiken mahdollisen pahan. Mitäpä siitä, että itse kävit eilen painamassa exääsi?

Takavuosien piiripetoksista muistuu mieleen eräs erityisen hauska tapaus. Kyseessä oli pääkaupunkiseudun naispariskunta, jonka rakkauselämä ei ehkä ollut kaikkein kukkeimmillaan. Niinpä toinen osapuoli kävi viettämässä aikaansa väärällä pesällä - samoin kuin itse asiassa toinenkin. Nauruhermoja kutkuttavan asiasta tekee se, että kumpikin petti toistaan saman naisen kanssa.

Way to go, girls!

Joutsenefekti.

Miellyttävää alkanutta vuotta teille kaikille. Ajattelin kertoa kuka olen, ja miksi tämä blogi on luotu - tämä kun ei ole mikään kaveriporukalle suunnattu bilepostausblogi, ei liity muotiin, eikä taatusti myöskään ruokaan. Tosin kirjoitukset saattavat sivuta mitä tahansa kyseisistä aiheista.

Tämä on suoraan sanottuna homoblogi.

Olen ollut avoimesti lesbo yli kymmenen vuotta, ja seurannut piirien pyörimistä ajoittain hyvinkin lähietäisyydeltä. Voin rehellisesti todeta tuntevani suurimman osan 15-35-vuotiaista lesboista, ja melko monta homoakin mahtuu tuttavapiiriin. Tämä blogi ei valitettavasti tule olemaan mikään meikäläisten hellittelypaikka, en vaadi täällä oikeuksia homoille (ainakaan vielä), enkä kerro miten kertakaikkisen ihanaa porukkaa homoseksuaalit ovat.
Täällä kirjoitetaan homoseksuaaleista ja heidän piireistään AIDOSTI.

Miten moni on kyllästynyt selän takana juonitteleviin homoihin, siihen että entinen tyttöystäväsi menee ja harrastaa seksiä kolmen muun exäsi kanssa, säälittävän naurettaviin wannabe-Shane -playereihin, paskanpuhumiseen, ja siihen että ainoa mikä ihmisiä oikeasti yhdistää toisiinsa on tolkuton ryyppääminen, joka sekin oikeasti hävettää. Sitä ei kuitenkaan voi myöntää ettei lennä ulos kaveriporukastaan. Kyllä vaan - sitä minäkin kutsuisin todelliseksi ystävyydeksi!


Minä ainakin olen kyllästynyt - minä ja ne muut, jotka tänne kenties tulevat kirjoittamaan. Tunnen hyvin paljon ihania, fiksuja, ja normaaleja lesboja ja homoja (myös trans-ihmisiä), mutta nämä oksettavan elitistiset sisäpiiriläiset leimaavat meidät kaikki. Minulle riitti.

Tästä lähtien aion kirjoittaa tänne raa'an suoraan ja rehellisesti millaista homoelämä oikeasti on. Tässä on kyse joutsenefektistä - siitä, että vaikka päällisin puolin kaikki näyttää tyyneltä ja kauniilta, pinnan alla käy mieletön kuohunta kun jokainen polkee räpylöillään minkä ehtii.
Voitte vapaasti tulkita tuon miten tahdotte.

Homoelämä ei ole pelkästään kaunista ja kimaltavaa - nyt on menty pahasti sateenkaaren tuolle puolen, ja siellä on kuulkaa synkeää. Kerron täällä esimerkkejä elävästä elämästä, käytän surutta hyödykseni tarinoita joita kuulen, ja laitan myös itseni likoon. Olen siis eräänlainen homoelämän gossip girl.

Kuka minä sitten olen? Olen ajoittain mies, ja ajoittain nainen. Minua siis ei ole vain yhtä, vaan tänne kirjoittaa hyvin pieni ja vihainen joukko, jolla on todellakin mennyt hermot pintaliitelyn sieluttomaan maailmaan. Minä, aloitustekstin laatija, olen alunperin kotoisin Helsingistä, mutta olen asunut muun muassa myös Tampereella, Kajaanissa ja Hollolassa. Muut kirjoittajat ovat eri puolilta Suomea, joten meillä on käytössämme melkoinen tietoarsenaali - niin, mistä? Teistä, rakkaat lukijat.

Toivomme, että saamme aikaan silmien avautumista, runsaasti keskustelua ja hieman rivien hajoamista. Tämä L-koodin jäljittely saa nyt luvan riittää, aletaan käyttäytyä niinkuin normaalit ihmiset.

Olkaa kiltisti, kommentoikaa, ja ehdottakaa aiheita.